— Taivaallisiako tilejä? — hymyili hänelle pappi Iivana.
Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti.
— Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy.
He läksivät sohvan luo.
Sinne oli keräytynyt paljon väkeä.
Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa.
Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen; isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov.
Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen, hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään paperossi.
— Niin puhua, — arvosteli hän pontevasti, — merkitsee: kaivaa päänsä taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten ja kärsimysten laaksoksi!
— Se ei ole meidän syymme! — sanoi pappi Klaudius: — emme me sitä niin ole rakentaneet!