Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan.
— Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon! Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla "taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa ilmassa… Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi kadehtia itse teidän Jumaluutenne?
Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa.
Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan.
Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta.
— Terve teille, hyvät herrasväet! — puhui hän: — kiitoksia, kiitoksia vaan! — vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: — mutta suokaa minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa… Vaan minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla.
Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas.
Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin.
— Kumma mies! — sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: — kun vaatii rahojaan takaisin… Ha-ha! No, mitäpäs siinä… Antakaamme hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää.
— Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! — sanoi Pirogovitsh pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen.