RVA PROSTAKOFF (vihaisena). No…
JEREMEJEVNA. Eno kävi Mitrofanin kimppuun ja kysyi: tahdotko naida…
RVA PROSTAKOFF. Ja sitten…
JEREMEJEVNA. Lapsi ei salannut, vaan vastasi: kyllä minulla jo kauan on ollut siihen halua. Mutta silloinkos eno vasta oikein julmistui — se raivosi kuin hullu!
RVA PROSTAKOFF (vavisten). No … ja sinä, riiviö, kai hölmistyit etkä iskenyt kynsiäsi veljeni naamaan etkä reväissyt sen kuonoa kappaleiksi…
JEREMEJEVNA. Olin minä vähällä iskeä! Voi, voi, kyllä minä…
RVA PROSTAKOFF. Niin, niin … kyllä sinä olit vähällä … lapsi muka ei ole sinun … et suinkaan sinä liikahtaisi, vaikka lapsi piestäisiin kuoliaaksi!
JEREMEJEVNA. Voi sentään, armollinen rouva! Ell'ei eno olisi samassa hetkessä mennyt tiehensä, kyllä minä olisin sen kanssa tapellut, vaikka mikä olisi tullut. Minä olisin iskenyt sen lihaan (näyttää kynsiään), enkä olisi torahampaitanikaan säästänyt.
RVA PROSTAKOFF. Kaikki te raukat olette hyviä kehumaan, mutta itse teossa teistä ei ole apua.
JEREMEJEVNA (itkien). Vai ei minusta ole apua! Eihän tässä enää tiedä, kuinka voi paremmin palvella … en säästä henkeänikään, mutta sittenkään ei kelpaa.