RVA PROSTAKOFF. Ettäkö me eroisimme rakkaasta Sofiastamme? Paljaasta surusta minä ihan menehdyn!
PROSTAKOFF. Ja minä jo olen menehtynyt.
STARODUM. Koska niin rakastatte Sofiaa, niin tahdon teille ilmoittaa ilahuttavan uutisen: vien hänet Moskovaan sitä varten, että hän siellä saavuttaisi onnensa. Minulle on esitetty hänen sulhokseen muuan hyvin ansiokas nuori mies, ja minä suostun heidän avioliittoonsa.
(Sofia näyttää peljästyvän, Prostakoff lyö kätensä yhteen,
Jeremejevna nyökkää surullisesti ja Pravdin on kummastuneen
ja pahastuneen näköinen).
RVA PROSTAKOFF. Voi, voi — nyt minä kuolen! (Yht'aikaa).
MILON. Mitä ihmettä kuulen?
SKOTININ. No sun vietävä!
MITROFAN. Siitä nyt sait!
STARODUM (huomaten kaikkien hämmästyksen). Mitä tämä merkitsee? (Sofialle.) Sofia kulta, sinäkin näyt hämmästyvän! Onko minun aikeeni pahoittanut mieltäsi? Minä olen nyt isäsi sijassa. Luota siihen, että tiedän oikeuteni. Nämä oikeudet eivät ulotu edemmäksi, kuin hillitsemään tytärtä syöksymästä turmioon; mutta kelvollisen sulhasen valinta riippuu kokonaan tyttären omasta sydämmestä. Ole siis huoletta: sinun tuleva miehesi, jos hän vaan on arvoisesi, saa minusta todellisen ystävän, ken tahansa hän lieneekin. Mene sinä vaan kenen vaimoksi haluat.
(Kaikki riemastuvat taas).
SOFIA. Rakas eno, älkää epäilkö kuuliaisuuttani!
MILON (syrjään). Onpa se kunnon vanhus!
RVA PROSTAKOFF (iloisena). Se se vasta isä on! Sitä kelpaa kuulla! Mene kenen vaimoksi vaan haluat, jos vaan mies hänet ansaitsee! Niin juuri! Tässä ei vaan saa jättää huomaamatta sulhasta, joka jo on tarjona. Jos kerran Sofiaa kosii hyvätapainen, sivistynyt ja nuori…