MITROFAN. No anna tänne taulu, kuuletko linnan rotta! Sano nyt, mitä pitää kirjoittaa!
TSIFIRKIN. Herra suvaitsee aina syyttä haukkua.
RVA PROSTAKOFF (kutoen). Kas mokomaa! Vai ei lapsi saisi haukkua
Pafnutjevitshia! Kylläpä osasi suuttua!
TSIFIRKIN. Mitä suuttumista siinä on! Sanoohan sananlasku: ei haukku laukkua tee, joll'ei puulla päähän lyö.
MITROFAN. Määrää nyt laskettavaksi jotakin vanhaa äläkä kuhnaile.
TSIFIRKIN. Ainako vaan vanhaa? Jos me laskemme aina vanhoja laskuja, niin me jäämme siihen paikkaan.
RVA PROSTAKOFF. Ei se sinuun kuulu, Pafnutjevitsh. Minusta on oikein hyvä asia, ettei Mitrofan tahdo harpata liiaksi eteenpäin. Arvaahan sen, mitä siitä tulisi, jos niin hyväpäinen yhä vaan haluaisi uutta oppia — mikäs sille riittäisi?
TSIFIRKIN. Lasku on seuraava: sinä suvaitsit, esimerkiksi, kävellä pitkin maantietä minun kanssani, tai ottakaamme mukaamme myös tuo Sidorovitsh. Löydettiin sitten me, kolme…
MITROFAN (kirjoittaa). Kolme.
TSIFIRKIN. Maantieltä, esimerkiksi, kolmesataa ruplaa.