Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan. Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.
Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.
Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy. Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen, kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin viitsimme mukaamme ottaa.
Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita. Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista väkeä parveili tuijottelemaan meitä.
Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme, niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä. Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka yhtä ja toista aikoilimme.
Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme 20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.
Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa, leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me arvioitsimme.
Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta, joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.
Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan, ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.
Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin, johon leikkasi portugalinkielellä sanat: