"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin. Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson neuvon varsin hyväksi."
Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön, valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan. Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.
Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.
Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl. penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin olimme maissa jälleen.
Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä. Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso, simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.
Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä mistään kompeistansa viilaa.
"Kyllä", vastasi puuseppä, "mutta pieni se on."
"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön, kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään mitä vaihtelevimmalla tavalla.
Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet, saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.
Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi. Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla; ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme onnelliseksi.