Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle. He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.
Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa; viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla lehmällä.
Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista. Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt, etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän. Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää etsittäisi.
Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi, ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin, joka saataisiin helpommin aikaan.
Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle paljon lisätä.
En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä, millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.
Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.
"Oiva neuvo", virkahti yksi.
"Mainiota kerrassaan", yhtyi toinen.
"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon, mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan, ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka kaulaan."