"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon."
Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme. Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen mukaisesti sen linnoitimmekin.
Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä, pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin, ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein sujuakseen.
Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa. Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme tässä leirissämme.
KOLMAS LUKU.
Matka Afrikan mantereelle.
Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.
Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä, läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät "Kapteeni Bobin" mieltä.
Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla, että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena. Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.
Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet, kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä, länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää sivulle.