Minulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka se oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen säästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren osan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun, ja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden, kun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli mennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen haaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin ja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi menneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.
SEITSEMÄS LUKU.
Merirosvo ja kveekari.
Vuoden —— vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan olevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni, joiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä joutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti kuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka kiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti katunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut loppuun.
Otin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan. Espanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan Groyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi niistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin väleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme toinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä aamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan ottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän kysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki kestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen valmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei ollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.
Hän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen ryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla kuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.
Hän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja sanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden keralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä samaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä. Minua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä yhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja päästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina rynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut vähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut täydellisesti.
Sovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka nimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan haltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu vain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei auttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.
Kapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa ottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut kaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään arkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden kuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet päivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut elämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.
On helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä satamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä mielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme seuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian saaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi kantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain kauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä ampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin lahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni Kiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin, niiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka olin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia kääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli kerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.