"Varsin hyvin, William", vakuutan minä; "minusta tulee oiva merirosvo."
Mutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa. Kapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän puhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja pyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi aamulla.
Me käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme, pyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla varahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme purjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta mastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at alemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän aikaa.
Kaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin purjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme alallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä nostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne kuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen kuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan yrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen laukaistuamme.
Neuvottelimme parast'aikaa mitä tehdä sille, kun William tuli luokseni.
"Kuulehan, ystävä", puheli hän, "oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi naapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä! Etkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut heille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä, usko pois, kysymään sinulta miksi niin teit."
"Tosiaankin, William", vastasin, "se saattaa olla totta; mitä siis ensiksikin tekisimme?"
"Sinulla on vain kaksi valittavaa", arveli hän: "joko käydä päin ja vallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan sinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla, viipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan sinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta lainasit heidän laivansa?"
Niin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme nähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan miehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin kimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme. Huomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan meidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja jauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä tarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit ja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin ja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä joitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen satamaan, ja siinä kaikki.
Tämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin, kunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden päivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut ankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa säätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse sikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun siis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan juuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne käymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon, mutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein täydessä takaa-ajossa.