Ellei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat toteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä meillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme parhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme heidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan aavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi meitä löytämään.
En tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän valjetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme. Suureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme. Hätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella kanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi meille sekin; siten se lähenikin meitä taas.
Tämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta. Tietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta konnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas, ilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni vuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.
"Hyvä", hän virkkoi, "me käymme taisteluun!"
Miehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta jo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen noin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät innolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen luokseni.
"Ystävä", sanoo hän, "mitä varten tuo laiva seuraa meitä?"
"No", vastaan minä, "tapellaksensa tietenkin."
"Vai niin", tuumii hän, "ja luuletko sen saavuttavan meidät?"
"Kyllä, sen piankin näet."
"No, veikkonen", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, "miksi siis vieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi tavata se edempänä kuin täällä?"