Ottelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät urheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että portugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa olimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän keulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.
"Ystävä", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, "mitä tarkotat? Miksi et käväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?"
Ymmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen runkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän peräpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät voineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä laivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen saattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista joukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat vastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja, he tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja me valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me olisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet käyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli niiden miehistöä vähentänyt.
Riemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki niiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään ankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän kuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili piankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni portugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä sen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli joitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana aamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi muutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää; viimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin Hyväntoivonniemellä.
KAHDEKSAS LUKU.
Orjalaiva tuuliajolla.
Pitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle, odottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin vaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla on tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi meitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden ajan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla, mihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.
Minun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja sieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni Averysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä, joita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa valtaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui Suur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen, kerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin laivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.
Olisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä, minne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella kiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta vastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa neuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan; ainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.
Mutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen yläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet. Se ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä kohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan pysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi pyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan. Jätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi, millaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen oloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden jalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva riippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an raksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit — joiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin — olivat nykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas, niin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti. Fokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon, mutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas keulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan yli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen meidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään näyttänyt minkään maan lippua.