William sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St. Thomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi viljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä jokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan. Laivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen liian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää määräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä rannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.
William tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla, joka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon viidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle pienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien kuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme, läksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.
Hämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua kantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä kohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme. Me laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen ankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja kohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William ystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun kerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet. Mutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti pätevät syyt olla täysin tyytyväiset.
Pursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus oli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me sovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William oli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä summalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja, erittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä; tärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä tynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000 espanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.
Ilahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti, ja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta portugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä kaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian kookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös vastaisesta suunnastamme.
Kapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan pitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan joitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi tarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta, purjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen meitä.
Minä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla, ja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi näin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta mereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni sikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja me siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin. Tämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin saisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme yhdestä laivastamme myöhemmällä.
Meidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka hän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille hyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta jos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme saaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana niin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.
Me ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä meidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää karata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta piankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä neuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein viihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun laivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä Gordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn kanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä nyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.
Me läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme sen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme sikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia että hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida niitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne olisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet tietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä, niin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet, miehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan täyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin lipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet mitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin todellista laatuamme.