On kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin englantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä sanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden kanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta puolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta, meillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille oli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine rahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden lasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava, Sitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota me osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta sellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden henkilökunnan tarpeiksi aijottua.
Me kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti ja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta mukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin syvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi työksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten kanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja siinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman tulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun jälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle. Matka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy pasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja. Kolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian rannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.
Sieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme risteilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin ajamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo ahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain köyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa haudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista kuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen elantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.
Samana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja huomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla kuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme saaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden henkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia mattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.
Yhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin kalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme laiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin europalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin Goasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja valtasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita kanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi viisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla vuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja lastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja silkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.
Me veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä sille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman päivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me olisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat siitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä lähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi 30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä muuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme kunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.
Joitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla oli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme itsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten omaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta ottamisen arvoista ei siinä ollut.
Siten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä niukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä ajattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen hiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka tulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään. Minä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin halvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää jälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen kauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon Persian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille vesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.
Olin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten kiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen kävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja Kap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin ulapalla.
Siellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja joka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa tuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin etelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä oli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita europalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt tekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin alamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.