Laivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He olivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä, karttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta mukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita — parasta tavaraa meille. Nuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi tehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta rukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan olisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä vastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi hänelle rangaistusta.
Tästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja meille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa samalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa, mutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli sairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen suuren omaisuutensa.
Tämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä kapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli lähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun puolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin, johon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla hänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt oivallisen satamapaikan.
Mutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka pidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti äkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun, joka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.
Tulomme hänen luokseen keskeytti seuraava tapaus.
Mangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen välillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan sään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme oli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty yhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme amiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.
Ystäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti kovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku miesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua. Minä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta erittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin pelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti evätä hänen pyyntönsä.
Mutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli nimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen tehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi lähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen keralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat löytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna oli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa unissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut tulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka tekisi meistä kaikista rikkaita.
Tämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan ollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni lopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa arvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas rannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan varalla olevia veneitämme.
He läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti aseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken päivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki oli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.