Seuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle, kaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään herttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se hiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan. He astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen jokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta kaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle. Tämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen äyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden engl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen näkivät laivan hylyn.
Oli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden pinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana. Laskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin kookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä tarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti jälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella puolella.
Meidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen tuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä toiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia. Meikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja pystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi. Toiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan veneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua näyttäen.
On mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun näkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan vieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo ylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin toveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli komentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona, sovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!
He olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja kuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni Averyn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja, saaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä he joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä lopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he päättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja itäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas luoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme laiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat kuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä menettänyt laivansa.
Kertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat veneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi kahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä noin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin sekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt pilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet sille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren puolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön ja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta itselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.
Heidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan, hopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut mitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne hän sitten oli joutunutkaan.
Olimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja minä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme näimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua nähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.
Pian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme veneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain viisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat ajatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme ankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin Mangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki kertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.
Toveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja minä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja noutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme hauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun aikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme purren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan risteiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä kuin meidänkin toverimme olivat olleet.