Pursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi suurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli kaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan liian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään tarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen toverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli suunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli Averyn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme laivaamme ja 800 miestä.
Me sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen sotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen fregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa yltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.
Neuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery, että rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa, asustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme; kaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko maailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa ammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin kaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme asettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun sisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme. Tunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille, joiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta lähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.
Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni, mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein päättivätkin.
Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen, salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.
Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia vaikeuksia.
Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl. Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle, miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.
Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin, että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.
Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin, sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin kapteeni Avery.
Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.