Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi; sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.
Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni, niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin katkerata kostoa.
Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä rannasta.
Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena. Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla, osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni, kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä raudoissa, minä niistä yhtenä.
Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.
Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.
Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut; mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.
Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi. Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti, että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi, että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.
Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana, että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä, ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni ohella.
Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.