Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme. He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä, mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.
Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva ajautumaan rannikolle kuten mekin.
Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa; alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.
Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä, kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl. penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan, ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui vastaamaan hänestä.
Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle, keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan. Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi, mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.
Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin. Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät kaikkikin.
Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen, että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan, niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.
Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta seuraavana aamuna.
Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen, haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä perimään sen takaisin rannasta.
Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle. Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.