Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari, oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.
"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"
"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän mennä?"
"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi, että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä vesillä."
"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme täällä on samaa mieltä kuin minäkin."
Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä
William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:
"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."
"Se on totta, William", myönsin minä; "mutta mitä sitte tekisitte niille?"
"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William. "Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä heidät?"
"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."