Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla. Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.
Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä, sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.
Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata tavoteltavissa.
Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.
Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.
Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi. Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan umpimähkäisen yhteislaukauksen.
Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä jäljellä.
Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä, mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen vienyt.
Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka. Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.
Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu, nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä, ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa, ettei siihen pystynyt kirveskään.