William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan, esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.

Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren yläjänteitä.

Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan, kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä, että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.

Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin tikkaat olivatkin tipo tiessään.

Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta olleet pinttäneet käpälämäkeen.

Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen. Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.

"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola, joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä, mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."

William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien hälinää.

Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.

Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat. Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille, että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua, täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme laukauksen vaikutuksen.