Näin tein sitten pieniä huviretkiä rantavesillä, alussa milloinkaan yrittämättä kovin kauaksi joen suusta. Mutta vähitellen heräsi minussa halu tehdä kiertomatka koko kuningaskuntani ympäri. Eipä aikaakaan, niin jo rupesin hankkiutumaan matkalle. Panin purteen kaksitoista ohraleipää, leilillisen paahdettua riisiä, pienen pullon rommia, puoli vuohta, ruutia ja luoteja sekä makuuvaatteiksi kaksi paksua merimiestakkia, toisen alustaksi, toisen peitteeksi.
Kuudentena päivänä marraskuuta, vankeuteni tai, jos niin haluatte, hallitusaikani kuudentena vuotena, lähdin tälle retkelle, joka kesti kauemmin kuin olin luullutkaan. Saari itse tosin ei ollut kovin suuri, mutta sen itäiseen päähän tultuani huomasin pitkän jonon kallioita, osaksi veden päällä, osaksi alla, pistävän pari meripeninkulmaa ulos rannasta. Kallioitten ulkopuolella oli vielä puolen peninkulman pituinen hietamatalikko. Täytyi siis tehdä pitkä kierros matalikon ulommaisen niemen ympäri.
Olin jo kääntymäisilläni takaisin, mutta laskin sentään ankkurin, otin pyssyn ja nousin maihin tähystelemään. Kiipesin korkean mäen huipulle, josta näki joka puolelle, ja huomasin kovan, melkein rajun merivirran käyvän itään kallioitten kohdalla. Jos olisin veneineni joutunut sen kohdalle, se olisi varmasti vienyt minut niin kauaksi ulapalle, että palaaminen olisi ollut mahdotonta, sillä samanlainen merivirta kävi toisellakin puolen saarta, vaikka paljon kauempana. Lähempänä rantaa kulki päinvastaiseen suuntaan toinen virta; minun tuli siis välttää ensinmainittua päästäkseni rannanpuoleiseen.
Koska kumminkin ankara itäkaakkoistuuli parhaillaan puhalsi vasten rantavirtaa muodostaen tuimia hyrskyjä niemen kohdalla, olisi minun ollut yhtä vaarallista lähteä ulapalle kuin purjehtia rantavesiäkin.
Minun oli siis pakko pysähtyä tänne peräti kahden päivän ajaksi.
Koitti kolmannen päivän aamu. Tuuli oli yöllä lakannut, meri oli tyyni. Silloin lähdin ulommaksi. Mutta tässäkin olen varoittava esimerkki kaikille kokemattomille ja huimapäisille purjehtijoille. Tuskin olin päässyt kallioiden uloimman niemen kohdalle — veneen pituus erotti minut kallioista — kun äkkiä huomasin joutuneeni syville vesille, pauhaavan virran valtaan. Veneeni kiiti niin kiivasta vauhtia, etten päässyt virran laitaankaan. Yhä kauemmas jouduin nyt rantavirrasta vasemmalle. Ei tuulenhenkäystäkään, jota olisin voinut hyödykseni käyttää; melasta ja airoista ei ollut vähääkään apua. Olin jo mennyttä miestä mielestäni, sillä arvasin, että nuo kaksi merivirtaa saaren kummallakin puolen epäilemättä yhtyivät jonkin peninkulman päässä, ja jos joudun sinne, olen auttamattomasti hukassa.
Ilmeinen tuho oli silmieni edessä: merestä ei pelkoa, sehän oli aivan tyyni, mutta nälkään minun lopulta täytyisi kuolla. Olin tosin rannalta saanut niin suuren kilpikonnan, että tuskin jaksoin sitä kantaa; vettäkin oli purressa täysi leilillinen, mutta mihin se riittäisi valtamerellä, missä ei ole rantaa, ei saarta, vaan pelkkää aukeata ulappaa tuhannen ja taas tuhannen peninkulmaa!
Kuinka tuskallisen kaihon vallassa katselinkaan nyt taakse jäävää yksinäistä saartani! Nyt se oli mielestäni ihanin paikka koko maailmassa. Sinne, sinne paloi jälleen mieleni. "Voi sinua rakas, oma saareni!" huusin kurottaen käsiäni sitä kohti. "En näe sinua enää milloinkaan. Voi, minua poloista, minne joutunenkaan nyt!"
Ihminen ei milloinkaan osaa oikein käsittää todellista tilaansa, ennen kuin hänelle näytetään, että toisinkin voisi olla. Hän ei osaa antaa elämälleen oikeata arvoa, ennen kuin se uhataan ottaa häneltä pois.
Voineeko kukaan mielessänsä kuvitella tuskaa, joka minut valtasi nähdessäni joutuneeni jo parin peninkulman päähän saarestani! Soudin itseni melkein näännyksiin koettaessani pyrkiä pohjoista kohti, siis rannanpuoleisen merivirran tienoille. Puolenpäivän ajoissa, kun aurinko jo oli kulkenut meridiaanin yli, tunsin äkkiä kasvoillani tuulen lehahduksen eteläkaakosta. Siitä tuli mieleni hyväksi, varsinkin kun puolen tunnin kuluttua sangen navakka tuuli alkoi puhaltaa. Nostin maston ja vedin purjeen ylös ohjaten venettä niin paljon kuin mahdollista pohjoista kohti päästäkseni pois merivirrasta. Puoli peninkulmaa purjehdittuani näkyi idästä tyrskyjä kallioita vastaan. Siinä kohden jakaantui merivirta kahtia: päävirta kulki edelleen etelämmäksi, mutta osa kääntyi takaisin virraten kiivaasti luoteeseen.