Tuo hirmumyrsky helvetin, mi koskaan ei lakkaa, kantaa sielut siivillänsä ja heitä lyö ja vierittää ja viskoo.
Läheten kukkuloita kuilun, heitä mi uhkaa, puhkeavat huutoon, herjaan ja kiroavat Luojaa kaikkihyvää.
Sain kuulla, tää ett' oli tuska niiden, jotk' eläneet ol' lihan hekkumassa ja järjen alistaneet alle himon.
Kuin kottaraiset parvin laajoin, taajoin liikkeelle ajaa sydäntalven viima, niin tuomituita sieluja tää myrsky,
heit' ylös, alas, sinne, tänne heittäin; ei heille koita koskaan lohtu levon, ei toivo rangaistuksen laupiaamman.
Kuin kurjet korkealla lentää, laulain riveissä pitkiss' ilmi valitustaan, niin meitä kohden varjoin tuulen tuomain
näin vaikeroiden vierivän. Ja kysyin: »Keit' ovat, Mestari, nuo onnettomat, joit' ilma valoton noin ruoskii, vaivaa?»
Hän mulle: »Heistä ensimmäinen, joista sa tiedot tahdot, oli valtiatar usean kielen sekä kansakunnan.
Hän haureuteen niin oli altis, että sen luvalliseks sääsi laissa maansa, päästäkseen häpeästä hankkimastaan.
Semiramis, Ninuksen jälkeläinen ja puoliso hän oli, niinkuin tuosta tarina kertoo; maansa on nyt oma