Niin oli ääni vielä vaivattuna ja tuskahan ja itkuun uupunut, ett' yksin kuulin kuiskeen sydämeni. Ja vaikka kasvojani poltti puna, min kaino mieli oli kutsunut, niin Amor heihin käänsi katseheni. Vaan niinpä riutunut mun oli muoto, toi kalman mielehen se ystävälle. "Oi, lohdutusta hälle", niin lausui toisilleen he hartahasti, ja mulle useasti: "Sa mitä näit, kun niin on mieles mennyt?" Ja kun ma hiukan tyynnyin, lausuin heille: "Te donnat, senpä kohta kerron teille."

Kun mietin eloani voimatonta, ja kuinka suuri on sen hauraus, niin itki Amor sydämessä tuolla, ja tunsi sielu tuskaa turvatonta, ja rinnastani nousi huokaus: "Niin täytyy siis mun donnanikin kuolla". Ja silloin jouduin suuren harhan valtaan, poloiset silmät kyyneliinsä turtui, mult' elon henget murtui ne voimaa vailla harhateille säikkyi, ja kuvat mieleen väikkyi, todelle, järjelle jotk' oli vieraat. Näin naisten kasvoja, niit' uursi huolet, ne mulle huusivat: "Sa kuolet, kuolet".

Näin sitten kuvan oudon, kaamean kun harhan valtaan jouduin vaikeasti. En tiedä missä olevani luulin, näin naisten hajahapsin kulkevan, ken itki, kuka huokas raskahasti, sanoistaan tulta kirpoavan kuulin. Ja katso! silmissäni vähitellen hämärtyi aurinko ja näkyi tähti ja itki päivä, tähti, ja maahan vaipui lintu laulurinta, maan järähteli pinta. Mies lausui mulle käheä ja kalvas: "Sa etkö tiedä? ootko muukalainen? On kuollut donnasi, tuo ihanainen".

Loin raskaat silmät korkeutta kohti, ja katso, niinkuin liidellyt ois mannaa, niin nousi taivoon parvi enkelten. Ja edessänsä pieni pilvi hohti, sen takana he veisas hosiannaa; jos muuta, teille kertoisin ma sen. Vaan Amor lausui: "Sult' en salaa enää, käy donnaa katsomaan, hän on jo vainaa". Ja uni, viekas aina, vei kohta katsomaan mun vainajata. Kun katsoin nukkuvata, näin naisten häntä verhoin peittelevän. Ja kasvoiltansa kuulsi nöyryys lauha, kuin virkkanut hän ois: "On mulla rauha".

Niin nöyräksi ma muutuin tuskassani, kun näin ma donnan nöyrän ilmehen. Ma virkoin: "Kuolo, suloinen oot mulle, kun olet käynyt luona armahani, oot itseheskin saanut armauden. Liet laupias, et julma vaivatulle. Niin halajan ma päästä omaksesi, jo että aivan muistutan ma sua. Oi, älä hylkää mua." Kun kaikki oli täytetty, ma menin ja lausuin itsekseni katseeni kohti korkeuden maata: "Ah, autuas ken saa sun nähdä". Sitte te sääliväiset minut herätitte.

Tässä canzonessa on kaksi osaa: ensimäisessä, puhuen määräämättömälle henkilölle, sanon kuinka muutamat donnat herättivät minut eräästä houreesta ja kuinka lupasin kertoa sen heille; toisessa sanon kuinka kerroin sen heille. Toinen alkaa tästä: Kun mietin. Ensimäinen osa jakautuu kahteen: ensimäisessä kerron, mitä eräät donnat, ja varsinkin yksi, sanoivat ja tekivät mielikuvituksessani ennenkuin olin palannut todelliseen tajuntaan; toisessa kerron, mitä nuo donnat sanoivat minulle sitten kun olin päässyt houreestani, ja tämä osa alkaa tästä: Niin oli ääni. Kun sitten sanon: Kun mietin, kerron kuinka kuvailin heille tämän näkyni. Ja siitä teen kaksi osaa: ensimäisessä kerron järjestyksessä tämän näyn; toisessa, sanoen millä hetkellä he minut herättivät, kiitän heitä peitetyin sanoin, ja se osa alkaa tästä: Te sääliväiset.

XXIV

Tämän mieliharhan jälkeen tapahtui eräänä päivänä, kun istuin mietteissäni jossakin, että tunsin vavistuksen alkavan sydämessäni aivan kuin olisin ollut lähellä tuota donnaa. Silloin, sen sanon, ilmestyi Rakkaus minulle näyssä; sillä olin näkevinäni hänen tulevan siitä paikasta, jossa oli donnani, ja oli kuin hän olisi iloisesti sanonut minulle sydämessäni: "Muista siunata päivää, jolloin otin sinut valtaani, sillä se sinun tulee tehdä". Ja totisesti tuntui sydämeni niin iloiselta, etten olisi sitä omaksi sydämekseni uskonut, sen uuden olotilan tähden. Ja vähän jälkeen näiden sanojen, jotka sydän sanoi minulle Rakkauden kielellä, näin että minua läheni eräs jalo donna, joka oli kuuluisa kauneudestaan ja joka jo suuressa määrin oli tuon ensimäisen ystäväni sydämen valtiatar. Ja tämän donnan nimi oli Giovanna, vaikka hän kauneutensa tähden, niinkuin joku uskoo, oli saanut nimen Primavera, ja siksi häntä nimitettiin. Ja hänen jäljessään tuli, niinkuin katsellessani näin, tuo ihmeellinen Beatrice. Nämä donnat kulkivat ohitseni toinen toisensa jäljessä, ja minusta tuntui, että Rakkaus puhui sydämessäni ja sanoi minulle: "Tämä ensimäinen on saanut nimen Primavera vain tämänpäiväisen tulonsa vuoksi; sillä minä käskin nimen antajan kutsumaan häntä sillä nimellä Primavera,[26] se on prima verrà, koska hän ensimäisenä tulee sinä päivänä, jolloin Beatrice näyttäytyy uskollisensa harhanäyn jälkeen. Ja jos myös tahdot miettiä hänen ensimäistä nimeään, merkitsee sekin prima verrà, koska hänen nimensä Giovanna johtuu siitä Johanneksesta, joka kävi totisen valon edellä, sanoen: 'Ego vox clamantis in deserto, parate viam domini'".[27] Ja minusta tuntui myös, että hän sitten sanoi minulle nämä sanat: "Ja joka tahtoisi hienosti ajatella, nimittäisi tätä Beatricea Rakkaudeksi, sillä niin suuresti on hän minun kaltaiseni". Ja myöhemmin, ajatellessani, päätin kirjoittaa runon ensimäiselle ystävälleni, jättäen mainitsematta eräitä sanoja, joita nähdäkseni ei pitänyt sanoa, sillä uskoin että hänen sydämensä vielä katseli tuon armaan Primaveran kauneutta; ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Jo rinnassani tunsin havahtuvan.

Sonetti XIV

Jo rinnassani tunsin havahtuvan ma Lemmen herkän hengen unestaan, ja Amorin min oudon iloissaan näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.