Sonetti XIII

Sa lietkö tuo, ken ennen useasti on donnastamme meille haastellut? on äänes tuttu, mutta muuttunut oot toiseks muodoltasi siitä asti.

Ja miksi itket nyt niin katkerasti, kuin itseäs ois murhe kohdannut? Liet hänen kyyneleitään katsellut, kun surun vallass' oot noin vaikeasti.

Suo meidän käydä itkein, allapäin (se syntinen, ken lohduttaisi meitä), me kuulimme, kun puhui nyyhkyttäin

hän, jonka kasvoja ei Sääli heitä. Ken kauan katsellut ois häntä näin, ois varmaan kuollut kesken kyyneleitä.

Tässä sonetissa on neljä osaa, koska neljällä tavalla puhuivat donnat, joiden puolesta vastaan, ja koska ne jokseenkin käyvät selville ylempänä, en ryhdy kertomaan osien sisällystä, ja senvuoksi vain eroitan ne. Toinen alkaa tästä: Ja miksi itket; kolmas: Suo meidän käydä; neljäs: Hän, jonka kasvoja.

XXIII

Pari päivää tämän jälkeen tapahtui, että erääseen kohtaan olemustani tuli tuskallinen sairaus, jonka vuoksi kärsin mitä katkerinta kipua herkeämättä yhdeksän päivää; ja se saattoi minut sellaiseen heikkouden tilaan, että minun täytyi olla niinkuin ne, jotka eivät voi liikkua. Sanon, että yhdeksäntenä päivänä, kärsiessäni melkein sietämättömiä tuskia, tuli tyköni ajatus, joka koski donnaani. Ja kun olin hetken ajatellut häntä, palasin ajattelemaan omaa haurasta elämääni, ja nähdessäni kuinka vähäinen on sen kestävyys, vaikka se tervekin olisi, aloin itsekseni itkeä suurta surkeuttani. Raskaasti huoaten sanoin itsekseni: "Välttämätöntä on, että armahin Beatricekin kerran kuolee". Ja silloin jouduin niin ankaran hämmennyksen valtaan, että suljin silmäni ja aloin hourailla niinkuin mielisairas ihminen ja kuvitella tähän tapaan. Mielikuvitukseni harhailun alkaessa tuli näkyviini eräitä naisen kasvoja, hiukset hajalla, ja ne sanoivat minulle: "Sinäkin kuolet". Ja näiden naisten jälkeen tuli näkyviini eräitä kasvoja, muodottomia ja kauheita nähdä, jotka sanoivat minulle: "Sinä olet kuollut". Ja kun mielikuvitukseni näin rupesi harhailemaan, jouduin siihen, etten tiennyt missä olin; ja olin näkevinäni naisten kulkevan hajalla hapsin ja itkien pitkin tietä, kumman surullisina; ja oli kuin aurinko olisi pimennyt, niin että tähdet tulivat näkyviin sen värisinä, että arvelin niiden itkevän; ja minusta näytti, että linnut, jotka ilmassa lensivät, putosivat kuolleina alas, ja että tapahtui sangen suuria maanjäristyksiä. Ja kun ihmettelin tuollaista mielikuvaa, ja kovin pelkäsin, olin näkevinäni erään ystävän, joka tuli sanomaan minulle: "Etkö siis tiedä? sinun ihmeellinen donnasi on erinnyt tästä ajallisesta elämästä". Silloin aloin itkeä hyvin haikeasti, enkä itkenyt ainoastaan unissani, vaan itkin silmilläni, kylpien todellisissa kyynelissä. Minä kuvittelin katsovani taivasta kohti, ja olin näkevinäni parven enkeleitä, jotka palasivat korkeuteen, ja heidän edessään oli pienoinen, hohtava pilvi. Minusta tuntui että nuo enkelit lauloivat kunnian virttä, ja luulin kuulevani, että heidän laulunsa sanat olivat nämä: Osanna in excelsis; enkä muuta kuullut. Silloin minusta tuntui, että sydän, jossa oli niin paljon rakkautta, sanoi minulle: "Tosi on, että kuolleena lepää donnamme". Ja senvuoksi olin lähtevinäni katsomaan ruumista, jossa oli asunut tuo jalo ja autuas sielu; ja niin väkevä oli harhaileva mielikuvitukseni, että se näytti minulle tuon donnan vainajana; ja minä näin, kuinka naiset verhosivat hänet, nimittäin hänen päänsä, valkealla hunnulla; ja minusta näytti, että hänen kasvoillaan oli sellainen nöyryyden ilme, kuin olisivat ne sanoneet: "Minä saan katsella rauhan alkulähdettä". Tätä kuvitellessani tuli mieleeni sellainen nöyryys hänen näkemisensä vuoksi, että kutsuin kuolemaa ja sanoin: "Suloisin kuolema, tule tyköni äläkä ole minulle kova, sillä lempeä täytynee sinun olla käytyäsi sellaisessa paikassa. Tule tyköni, koska suuresti sinua halajan; ja sinä olet näkevä, että jo kannan sinun väriäsi". Ja kun olin nähnyt suoritettavan kaikki ne surulliset menot, jotka ruumiin ääressä ovat tapana, olin palaavinani huoneeseeni, ja siellä katsoin taivasta kohti; ja niin voimakas oli mieleni harha, että itkien aloin sanoa todellisella äänellä: "Oi sinä kaunehin sielu, autuas se, joka sinut näkee". Ja kun lausuin nämä sanat tuskaisin nyyhkytyksin ja kutsuen Kuolemaa tyköni, niin eräs nuori ja lempeä nainen, joka oli vuoteeni vieressä ja joka luuli itkuni ja sanojeni johtuvan vain sairauden tuskasta, peljästyi suuresti ja alkoi itkeä. Ja silloin toiset naiset, jotka olivat huoneessa, huomasivat itkuni, kun näkivät hänenkin itkevän; ja senvuoksi he lähettivät pois tuon donnan, joka oli minulle mitä läheisin sukulainen, ja tulivat luokseni herättääkseen minut, koska luulivat minun näkevän unta, ja sanoivat minulle: "Älä nuku enää" — ja: "Älä pelkää". Ja kun he puhuivat minulle noin, keskeytyi tuo voimakas mielen harha sillä tavoin, että tahdoin sanoa: "Oi Beatrice, siunattu ole sinä", ja olin jo sanonut: "Oi Beatrice", kun toinnuin ja avasin silmäni, ja näin että olin ollut harhan vallassa. Ja vaikka lausuinkin tämän nimen, oli ääneni niin murtunut itkun nyyhkytyksistä, että nuo donnat eivät voineet minua kuulla, mikäli minusta näytti; ja vaikka olinkin suuresti häpeissäni, sai kuitenkin jokin Rakkauden kehoitus minut kääntymään heihin. Ja nähdessään minut he rupesivat sanomaan keskenään: "Tuo näyttää vainajalta", ja: "Koettakaamme lohduttaa häntä"; ja he lausuivatkin minulle monta lohdutuksen sanaa ja väliin kysyivät mitä olin peljännyt. Senvuoksi minä hiukan tyyntyneenä ja ymmärtäen, että mielikuvitukseni vain oli harhaillut, vastasin heille: "Minä sanon teille, mikä minun oli". Silloin kerroin heille alusta loppuun saakka, mitä olin nähnyt, mainitsematta kuitenkaan tuon armaimman nimeä. Sitten, parannuttuani tästä sairaudesta, päätin kirjoittaa runon siitä, mitä minulle oli tapahtunut, koska se mielestäni oli lemmekästä kuultavaa, ja senvuoksi sepitin siitä tämän canzonen: Ol' luonain neito nuori, lempeä, jonka järjestys on sellainen kuin ilmenee alempana olevasta jaoituksesta.

Canzone II

Ol' luonain neito nuori, lempeä ja kaunistettu hyvyydellä naisen, kun kutsuin Kuolemata useasti. Hän näki silmissäni sääliä, hän kuuli puheet kummat hourivaisen ja säikähti ja itki haikeasti. Tuon toiset donnat näki, minut huomas, kun näin hän kyynelehti kerallani. Pois hänet huoneestani he vei ja virkkoi hoivatessaan mua: "On aika havahtua". Taas toiset: "Miksi noin oot lohdutonna?" Niin nousin oudosta ma unestani ja ääneen lausuin nimen armahani.