Tässä sonetissa on kolme osaa. Ensimäisessä sanon, kuinka tämä donna muuttaa mainitun mahdollisuuden teoksi, silmiensä verrattoman vaikutuksen mukaisesti; ja kolmannessa sanon tämän saman, hänen suunsa verrattoman vaikutuksen mukaisesti, ja näiden kahden osan välissä on pieni osa, joka ikäänkuin pyytää apua edelliselle ja seuraavalle ja alkaa tästä: Oi käykää, neidot. Kolmas alkaa tästä: Saa kaikki nöyrät. Ensimäinen jakautuu kolmeen, sillä ensimäisessä sanon, kuinka hänellä on voima tehdä lempeäksi kaikki mitä näkee, ja tämä merkitsee samaa kuin Rakkauden saattaminen mahdollisuudeksi siinä missä sitä ei ole, toisessa sanon, kuinka hän muuttaa teoksi Rakkauden kaikkien niiden sydämissä, jotka hän näkee; kolmannessa sanon, mikä voimallinen vaikutus hänellä sitten on heidän sydämiinsä. Toinen alkaa tästä: Vain häneen; kolmas tästä: Ja tervehdys. Kun sitten sanon: Oi käykää, neidot, teen ymmärrettäväksi, kenelle puheeni tarkoitan, kutsuen donnia avukseni kunnioittamaan häntä. Kun sitten sanon: Saa kaikki nöyrät, ilmaisen tuon saman, mikä on sanottu ensimäisessä osassa, hänen suunsa kahden teon mukaisesti, joista toinen on hänen suloinen puheensa ja toinen hänen ihmeellinen hymyilynsä, vaikka en jälkimäisestä sanokaan, kuinka se vaikuttaa sydämiin, koska muisti ei voi tallettaa sitä eikä sen vaikutuksia.
XXII
Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25] joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle, kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee". Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi". Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet, niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota, joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani, päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta; ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia; ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen: Te, joilla muoto on niin murheinen; ja toisen: Sa lietkö tuo, ken ennen useasti.
Sonetti XII
Te, joilla muoto on niin murheinen, ja pääkin painuu tuskan miettehistä, te mistä tänne saavutte ja mistä sai kasvonne tuon säälin kuultehen?
Te donnammeko näitte vienoisen, min katseess' Amor kostuu kyynelistä? Oi, sanokaa se mulle, vilpillistä ei mitään teissä, sydän tuntee sen.
Jos suuren surun luota käytte tänne, mun vierelläni hetki viipykää ja mitään älkää salatko te multa.
Ma itkun jäljet näen silmissänne, mun sydämeni siitä säikähtää, niin katsehenne näyttää kiusatulta.
Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä kutsun näitä naisia ja kysyn, tulevatko he hänen luotaan, sanoen niin luulevani, koska he palaavat ikäänkuin täynnänsä armautta; toisessa pyydän heitä puhumaan minulle hänestä. Toinen alkaa tästä: Jos suuren surun.
Seuraa sitten toinen sonetti, niinkuin edellä olemme kertoneet.