Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa, sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään! Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli Ranskan pakolaisten puolesta.
Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää. "Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme, milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."
De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu- ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla. Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen. "He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään: "Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!" Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni, ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.
"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."
Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä. Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset, yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.
Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen, ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet. Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."
XVIII LUKU.
Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä, ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi, hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä olleet koskaan kohdanneet toisiaan.
Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset pudistivat hentoa vartaloa.