Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"
Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota. Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier, Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka tarkoittamattoman petoksen tähden.
"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."
"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle tyttöä."
"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."
Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista. Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan, tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä, jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.
Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan, toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa pettäjänä.
"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt on
Genevessä jok'ikinen sielu ystävänne."
Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin käyttäytyi joskus lapsen tavalla.
Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo, että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi, mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari, kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.