"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän ilmaantuisi herra Berthelierille."
Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.
"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."
"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta, joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt — hän kutsuu minua!"
Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.
"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."
"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."
"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"
"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä en silloin vielä ymmärtänyt."
De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän sanoi.