"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta minä —."
Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden kasvojensa yli ja hän vaikeni.
De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään, mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.
De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini, poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä. Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa hänelle — vaikkeivät ne olekaan tarpeen — siksi kunnes hänellä on ilo tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä iltana."
XIX LUKU.
Kuuluisa Ami Berthelier.
Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä. Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa, vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten kanssa.
Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta, jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä — eivätkä he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi — ottivat tarkasti huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin, että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen juuri tässä tarkoituksessa — joka ei kumminkaan ollut totta, mutta kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden, kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä, niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin" sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana "kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli, jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja. Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä. Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen ei edes puhunutkaan.
Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen, jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille, jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."
"Siis luulette —" Claudine sammalsi.