"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen, on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni Bénôit Dexter — ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?' Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella, sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän tyhjensi suola-astian pot au feu'hön."
De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan: "Mitä he sitten tekivät?"
"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa, jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään. Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa, että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."
De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.
XX LUKU
Jälleen lusikan ritari.
Samana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras, vanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen kotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia. Tämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen nahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa kauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen ja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut Norbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon, hän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:
"Minulla on kirje teille, nuori herra."
"Luulenpa teidän erehtyvän. Kukapa minulle kirjoittaisi?"
"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna nuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille." Hän antoi Norbertille pienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä allekirjoitusta.