"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän pitäisi tuntea hänet paremmin."
"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä, mikä on oikein ja kohtuullista", Norbert ylpeästi sanoi.
"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat olla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua", vastasi Viktor melkein suuttuneena.
"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta suunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen? Voitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään olette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?" kysyi Norbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen, kun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen ranskalainen.
"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja olen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut korvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei muuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle. Kun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista keinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti, muuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua, vaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he eivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan nähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta vallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä ja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä, toinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän selvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni muutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen kiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää, samoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä mitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli niin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi." Tässä Viktor antoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi, ennenkun pitkitti. "Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja luultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan, — tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän lempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan, jonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani todellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt Espanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren voiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on toimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan häntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan Ranskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen kanssaan tuossa taistelussa", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään rohkea tuli tuikkaen silmissään.
"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten te olette kohdellut minua!" sanoi Norbert sydämellisesti.
Viktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja ruohoa. "Totuus on se", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, "että minä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä — jonka suosion minä omistan —"
Norbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut itseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään. Viimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä: "Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi taipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki ohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin miellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan."
"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!" Norbert toisti suuresti hämmästyneenä.
"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin mielelläni ottaisin seuralaisekseni, — ehkäpä juuri sinun rohkeutesi tähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas ja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni — ei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut muutama viikko sitte näin."