Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden tavalla.
Germain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.
"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori", hän vastasi välinpitämättömästi.
Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.
Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."
"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.
"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.
"Menemmekö ravintolaan?" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.
Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.
Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten, kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.