Hänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se olisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen puhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.
"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt minulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen kirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat menevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä en voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat sanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä sinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman niitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän häntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti minut tänne."
"Oi, Louis! Tarkoitat kai, että annat hänelle anteeksi."
"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka heille antavat kunniaa ja valtaa?"
"Todellakin okainen kunnia", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta tuskaa eikä pyhitettyä muistoa.
"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka kantoi okaista kruunua minun puolestani."
"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi sitä ymmärtää!" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain ihmetellen. "Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota odottaa niin paljo rakkautta elämässä — sinäkö hylkäisit kaiken tämän nurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin — ja semmoista kuolemaa! — ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman jälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää olevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan käsittämätöntä."
"Erinomaisen ja ikuisen kunnian tunteminen antaa minulle sen riemun."
"Niin, kun ottelu on taisteltu ja voitto saavutettu; mutta nyt —"
"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian synnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus — Hän itse."