Varotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä vaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista seurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä murtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli, aivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan höyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.
Mutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli vartijan sanovan miltei hellästi: "Nyt olemme perillä." Kuului raskaan avaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein taipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan sisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai kyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun vartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että ystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.
"Louis!" änkytti Norbert, "Louis!"
"Kenen, — kenen ääni se on?" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta, mutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.
"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi." Pimeässä ensin ohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret pujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat sydämelliseen syleilyyn.
Oli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä. Louis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt miekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä kaulalla.
Mitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David ja
Jonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?
Tällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. "En tiennyt, että olin niin heikko", hän sanoi. "Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas Norbert, kuinka tulit tänne?"
"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka herra Lyne sanoo sinun saaneen."
"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle.
Ajatteles sitä, Norbert!"