Oli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat, että hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa äänettömyydessä. Norbert sanoi:
"Onko jotain, mitä voin tehdä puolestasi, Louis?"
"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani on. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen, sillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta on suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi siitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut, ennenkun pääsen virran poikki." Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi hän: "Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani, jokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen. Ja koska en voi hukkua — parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua — niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure liian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös — — Mutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana."
Sillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. "Hyvät herrat" sanoi vartija, "aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin että minä annoin sitä teille hyvällä mitalla."
Norbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille, joka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen Calvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan kuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.
"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa", mutisi Louis. "Tuhansia terveisiä minulta ja lempeä, rakkautta —; ei, en voi sanoa nimiä — ehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta."
"Tapaamme toisemme jälleen", sanoi Norbert.
"Niin", sanoi Louis. "Täällä tai jossain muualla."
XXVI LUKU
Tuomiokirkossa.