Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan,
Niin totta kuin taivas on yli maan!
Browning.
Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson — joka oli auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he molemmat rakastivat — opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert ei tiennyt siitä mitään eikä — vaikka olisikin tiennyt — olisi siitä paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut, polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.
"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä. "Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma, jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla — rauhalla, joka on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla. Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole unta eikä hyvien ihmisten — kuten isäni ja isä Calvinin — hurskasta puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista. Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin luokseni!"
Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.
Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella, joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen, olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Norbert hämmästyneenä.
"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija."
"Onko teillä sanaa häneltä?"
"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta."