"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert", neito vastasi kiireisesti, "voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta sokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai tapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun sattuu olemaan kiire — — Mutta ennen kaikkea on tämä surullista elämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia helliessämme ja hoivatessamme häntä."
"Se on totta", ajatteli Norbert, "mutta hän näyttää tarvitsevan aika paljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta." Sitten hän sanoi ääneensä: "Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin? Kaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan kreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää, etten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän on aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!"
He seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta, joka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties meistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä suurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä olentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät kunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.
Hän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa olivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän kumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta miten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja kärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut! Jos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut laskea vuosisatoja.
Hän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin hyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.
"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin kanssa", ajatteli hän. "Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa itseään tämän elämän asioihin."
Jean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin asioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen geneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista, että nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia suojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa hyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka halusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa eräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta puolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi, ja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.
Viittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli tullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän myöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia, Ambrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä halukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja lähtemään Senanclairiin.
XXX LUKU.
"Mene rauhaan."