"En tahtoisi vaihtaa haudattua lempeäni minkään elävän olennon sydämeen."
T. Cambell.
Ei vain kohteliaisuuden vuoksi "huvimajaksi" sanotussa — kuten naisten osastoja noina aikoina nimitettiin — vaan todellisessa sievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät uutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän kuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita; molemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä kukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin; molemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin he olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento, tumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä asti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden vivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään; ne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä innostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti hellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.
Gabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa ja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä, vilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa. Mutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen olennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja jättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin unhoittumattoman ajan.
Molemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt "suloiset kielet" olivat alkaneet värähdellä.
"En voi käsittää", sanoi neiti Arletta, "miksi teidän pitäisi hyljätä ja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on vallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te geneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta sentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar."
"Suokaa anteeksi, neitini, en ole lainkaan se."
"Suokaa minulle anteeksi, neitini", matki Arletta hiukan virnaillen. "Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne. Olivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja paljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän todistelette kuin pappi — no ei, Jumala tietää, että he usein todistelevat kylläkin huonosti — kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja tehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään."
"Enhän toki", sanoi Gabrielle hymyillen. "Mutta vaikka sen tekisinkin, ei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon että olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani sen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää teitä mitä suurimmassa arvossa."
Kaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat tähän asti olleet hieman kalpeat.