"Tiedättekö", hän sanoi, "että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne kaikuakin?"
"Miten voin siitä tietää, kun en tiennyt edes olemassaolostannekaan?"
"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te tekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte, luopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä mitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten etanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen savoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka toivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma omasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan suhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa niiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita asioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi, Gabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä tulikaan voi polttaa sitä'."
"Minun kirjassani puhutaan monista hyvistä asioista, Arletta."
"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!" hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha torni enää koskaan ole sitä — ei koskaan enää. Missä sitte?"
"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle.
"Siellä on koti."
"Te ainakin — olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasi
Arletta — "rakkaassa Genevessänne."
"Ei", sanoi Gabrielle tyynesti, "Geneve ei ole kotini."
Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille naisille.
Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti" hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.