"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti. "He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia toisilleen kaikkina näinä vuosina."
Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi, hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa! Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä, josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen. Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää. Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.
Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin, mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen — tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden kunniasta ja pyhyydestä.
Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.
Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.
"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."
"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"
"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan kääntyä katolinuskoon."
"Vaanko? Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on kerrottavaa minulle, Arletta."
"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua, on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"