"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta."
"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia suosionosoituksia!"
Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista, mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi, jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis, kunnioitettu sisar.
"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma, ettette halua tehdä minusta marttyyria."
"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi pitää papit kurissa."
"Ei se niin helposti ole tehty", sanoi Gabrielle.
Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan kreivin tai paroonin kanssa — ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.
Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.
"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."
Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.