Sen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta Jumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä maan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta. Viimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat hänen sanovan: "Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata tulevan elämän kunniaan". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin nimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset sanat: "Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä".
Plain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai muistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät merkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa. Se pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen turvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia, jotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään jalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert de Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia vuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka oli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä maassa tuolla arvokkaalla nimellä "marttyyrien ystävä". Vihdoin hänet määrättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin hän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä lyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa ja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä vanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät sukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille ystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka suosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään kasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.
Omasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen kotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi heidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä Ambrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava, omisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle vieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore Bezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat Claudine, Arletta ja — Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty — Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon elämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen himmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.