"Vieläkö iloisemmaksi teidän puolestanne?" toisti Ambrose. "Kuinka niin?"
Gabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi yksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty liikutus: "Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle Berthelier lupasi tulla vaimokseni."
Seurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen kasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta, mutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen aatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla arvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:
"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut iloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli. Ota pitovaatteet ja sormus — niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala siunatkoon sinua!"
Hän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle käsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. "Grillet seuraa minua", hän sanoi. "Jää sinä neidin luo."
Miten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle koskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään, etteikö asia käynyt, "kuten sen pitikin käydä".
Muutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de Caulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi pojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta, että hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin totta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu Lormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään isä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.
Seuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena tapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme pappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä sensuuriksi, koska odotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen. Tällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus pidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata kalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he tunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.
Timantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan lampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa pöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, "koettaen elähdyttää meitä", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza myöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin tavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi väsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle lähellä istuvalle: "Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de Caulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä." Sanat sattuivat noihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo sulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin temmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä Norbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois, terävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen ja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa, isännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli paljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan unhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen merkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.
Pian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli äärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle. Rakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat hänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.