"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi joka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan hänelle hyvää."
Puoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue Cornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier — ja uutinen hänen palaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.
Tämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan luona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi oli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota seurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa oli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin vahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen pyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi itsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä heidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin ystävällinen ääni. "Hän palaa tunnoilleen", sanoi tämä. Calvin auttoi Norbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. "Lapsiraukka", hän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, "hän on piloille väsynyt. Hän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!"
Myöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia, kuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin talon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui olemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua. Norbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui huoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi, että näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat nimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi lävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.
Norbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui hänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä sydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: "Tämä minun veljeni oli kuollut ja on jälleen elävä."
"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä olen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen nähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa."
"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he kertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu, että te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi." Tässä Ambrose pysähtyi. "Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?"
"Se olen minä", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.
Nuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan jostakin sisäisestä valosta. "Ei ole tarvis teidän puhua", hän sanoi, "askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet."
"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani", alkoi Norbert. Mutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen varottavasti Norbertin kädelle.