"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se olin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain rauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä — minä manasin Jumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän niiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun hän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve oli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden laita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin kumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei Jean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt."
Väsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies oli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen, ottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.
"Täällä nyt olemme, isä", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia.
"Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa."
"Hän kyllä suo sen", sanoi herkkäluonteinen Farel.
Todellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille kolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran äyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas hänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.
Kun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert luonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä ei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä. Mutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän välittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät hänen ympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi, vieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet ja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt ansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita hän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina koskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi. Hän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen vaimot ja lapset ulos huoneistaan: "Norbert de Caulaincourt on täällä! Norbert de Caulaincourt on tullut takaisin!"
Kului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin hämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein erään ramman poikaparan — jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti — huudahdus toi hänelle selvitystä. "Jumalalle kiitos, herra Norbert, te olitte kuollut ja elätte jälleen!"
"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä", sanoi
Norbert. "Kuka semmoista kertoi teille?"
"Eräs 'harmaajalka' sanoi teidän kuolleen Savoijassa tautiin."
"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut", sanoi Norbert. Sitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi: "Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt matkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa hänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän teiltä, miten hänen laitansa on?"