Gabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun hän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: "Kerro minulle kaikki!"
"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa kuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan. Lormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä meidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä. Ottaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta kristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte", lopetti hän nyyhkyttäen, "siellä kuoli hän kolmantena päivänä."
"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan Ranskassa", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden kerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja kaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo isä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka vähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen vähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!
Mutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä vainajaa — joka ei edes ollut hänen vainajansa. Ei vaadittu ainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein karkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen jokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen siten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia velvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.
Jatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle eräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja selviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on suuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi, vaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat läsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden suhteen. Nyt hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää sen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli paljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan päällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua ketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä, ja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin vaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää uhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää olla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin kohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi tosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle Berthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka Jumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä päivänä oli vaativa tilintekoa.
XXXII LUKU.
Loppu.
Muutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin Geneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja heikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä hän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas, nuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla oli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de Caulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen piirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka oli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään, mitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat ja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs uskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta — sillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa — isä Calvinin viime kirjeen.
"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on, että teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme, joka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä taivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä itseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan odotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen Kristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa. Vielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi."
"Ja sittenkin, isä", sanoi Norbert, "te tulette."