Sitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan sisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. "Jos täytän isä Calvinin pyynnön, niin olenko silloin tosi — tosi Ambrose de Marsacia kohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?" Se oli kummallinen ajatus kuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten Gabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven naisten erikoiskasvatuksesta — uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta — joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti vielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden kehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden turvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä oikeuksilla ja "oman tuomion" pelottavalla velvollisuudella varustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin opetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut selvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin sille, joka vastasi hänen puolestaan.
Hän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä kokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko paistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei aika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.
Hetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli Benoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän sisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa ainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: "Onko hän jo mennyt pois?"
"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään, ja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia uutisia! Surullisia — perin surullisia —"
"Mitä uutisia?" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut näkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät olivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän mielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.
"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat sammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon vaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän rakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän kuulee kaikki!"
"Mutta kuka se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he täällä."
"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä kutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra, joka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen kaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä." Benoîte heltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.
Gabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. "Onko hän — kuollut marttyyrina?" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.
"No niin — ei", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. "Jos on joksikin lohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme —"